Raskaana, oi, raskaana!

Tämä on kolmas tai neljäs testi. En taida enää kehdata astua lähiapteekin ovesta sisään. Eikä toivottavasti raskaustestiostoksille ihan heti tarvitsekaan. Vaikka kiistattomat kotitestitulokset puhuvat puolestaan, on olo hieman epätodellinen ja epävarma. Olenko todella raskaana? Lueskelen tuulimuna-artikkeleja ja keskenmenon oireista netissä. Yön pimeinä tunteina pohdin nimiä ja tuplarattaiden kuoseja, kuitenkin.

Uskallan nauttia tästä raskaudesta ensimmäistä enemmän. En pelkää jokaisen vihlaisun mahassa johtavan keskenmenoon enkä usko tappavani alkiota maksalaatikolla, jota söin ennen testaamista. En juokse vessassa tarkistamassa, josko housuissani olisi verta. Silti olen tietoisempi siitä, mikä kaikki voisi mennä pieleen, viimeksi kun ajelehdin virran mukana tietämättä mitä seuraavaksi tapahtuu. Sekin stressaa, mutta onneksi vain vähän.

Viikkoja on vielä niin kovin vähän, tänään 6+0, ja tiedän, etten voi omilla tekemisilläni radikaalisti vaikuttamaan raskauteni kulkuun. Se helpottaa, paljonkin. Yritän elää päivän kerrallaan. Silti katson jättimäistä seinäkalenteriamme ja odotan ajan kuluvan. Toukokuun lopussa-kesäkuun alussa lienen varmempi. Varmemmilla vesillä.

Ehkä yksi syy huolettomuuteeni on, että ensimmäisestä raskaudestani poiketen on tässä raskaudessa oireet tulleet voimakkaampina ja aikaisemmin. Minä voin pahoin vuorokauden ympäri, olen väsyneempi kuin ennen ja vappuna huomasin joidenkin hajujen ja makujen tökkivän. "Keititkö vähän vahvaa kahvia pilaantuneista puruista", tiuskaisin avomiehelleni heti aamutuimaan. Mahaa juilii ja vihloo menkkamaiseen tapaan jo toista viikkoa. Onneksi se pysyy käsikauppasärkylääkkeellä kurissa.

Tässä minä taas olen. Raskaana. Kirjoittamassa raskausblogia. Toista kertaa. Hassua.

Se vauvakuumeilusta sitten

 Kuva lainattu täältä.

Eilen päätin hakea raskaustestin apteekista. Tuli sellainen olo. Olin epäuskoinen, enkä sekuntiakaan uskonut olevani raskaana - olivathan klassiset menkkaoireet kolmestasadasta finnistä otsassa aina alavatsakipuun ilmaantuneet paria päivää aikaisemmin. Kaksi viivaa tikkuun kuitenkin tärähti, ihan muutamissa sekunneissa.
Olen kehitellyt päässäni salaliittoteorioita viallisten testitikkujen ujuttamisesta lähiöapteekkeihin joukkohysterian laukaisemiseksi, enkä vieläkään oikein usko positiiviseen tulokseen. En halua ajatella tätä vielä vauvana, en laskettua aikaa tai synnytystä, se on niin kaukana vielä.

Ensimmäinen äitiysneuvola on vasta kahden ja puolen viikon päästä, kahdeksannella raskausviikolla. Se tuntuu olevan valovuosien päässä. Toisaalta on lohdullista, etten tässä kohtaa voi toimillani vaikuttaa siihen, mitä tapahtuu. Silti ajatus tuulimunaraskaudesta tai keskenmenosta (tai siitä salaliitosta!) kolkuttaa mielen syvimmissä sopukoissa. Tuntuu kuin olisin tiennyt asiasta jo viikkoja, viikkoja. Aika kuluu niin hitaasti.

Tohkeissani olen jo kertonut muutamille mammakavereilleni, jotka ymmärtävät alkuraskauden hyssyttelyn ja pelon tunteet. Pelkään joutuvani pian kertomaan, että minulla on outoa vuotoa tai että ultraäänitutkimuksessa ei näykään mitään. Onneksi yksi ihana ja terve lapsi lohduttaa ja pitää kiireisenä.
Hassua, en pelkää keskenmenoa tai menetystä, vaan muille kertomista, selittelyä tai avautumista, jos jotain kävisi. Pelkään nolostuvani, häpeäväni.

Jarrusukkia, jarrusukkia....

Keltanokka

Kuva täältä.

Minä olen vauvakuumeilussa aika noviisi. Minulla ei ole hajuakaan oudoista kp-merkinnöistä tahi ovulaatiolimojen seurannan kiehtovasta maailmasta. Viime viikolla tulin ensi kertaa ajatelleeksi, että kuukautiset olisi ehkä ihan hyvä merkitä ylös. Päivien laskeminen ja kierron seuraaminen kun kävisi helpommin.

Eilen ostin nettitutultani hänelle turhaksi jääneitä ovulaatiotestejä. Vauvakuumeilu ja yrittäminen on etenemässä uudelle tasolle. Lähinnä haluaisin mielenkiinnosta tietää, ovuloinko todella, sillä ennen ensimmäistä raskautta en ole koskaan huomannut itsessäni minkäänlaista ovulointioireilua - ei sillä että olisin sellaista seurannutkaan, mutta silti.

Tänään olen koko päivän miettinyt, että saatan tälläkin hetkellä olla raskaana. Olisinkohan? En ehkä kuitenkaan. Mutta olisihan se mahdollista.
Asiaa ei varsinaisesti auta, että kun syötin Vau.fi-sivuston raskaudenyrityslaskuriin viimeisten kuukautisteni noin alkamispäivän, oli tuomiona, että olisin todellakin ovuloinut viime viikolla ja että viiden päivän kuluttua voisin tehdä positiivisen raskaustestin. Miten kukaan kykenee elämään tällaisessa epätietoisuudessa koko ajan? Odottamaan kuukautisia tai kahta viivaa testitikussa? Toivoa ja pelätä? Tuleeko teistä lähiapteekkinne kanta-asiakkaita vai tilaatteko tukkupakkauksia raskaustestejä kotiin vartomaan?

Päätin, että odotan kaksi viikkoa. Ainakin yritän. Koska tälläkin hetkellä lämmitän kauratyynyä mikrossa mahakipua lievittämään, en uskalla olla kovinkaan toiveikas.
Enkä missään nimessä, en missään nimessä ainakaan googlaile mitään typerää kuten alkuraskauden oireita. En.

Alkusanat

Tästä tämä nyt alkaa. Vauvakuumeilublogi. Ajattelin, etten koskaan istuisi tässä ja kirjoittaisi näin. Pidin itseäni aina naisena, joka osaisi asioiden rullata eteenpäin omalla painollaan. Vaan toisinpa kävi.

Yhteiseloa avopuolisoni kanssa on takana seitsemän vuotta. Ensimmäinen lapsemme oli yllätys, iloinen yllätys, ja hän täyttää kohta vuoden. Kun synnytyssairaalan lapsivuodeosastolla kätilöni kiitteli hyvin ja nopeasti sujuneesta synnytyksestä ja toivotti tervetulleeksi uudestaan, naurahdin väkinäisesti ja ilmoitin, ettei se ole intresseissäni hetkeen. Teki mieli käyttää kansainvälisiä sormimerkkejä. Muistin kuitenkin yhä varsin elävästi, miltä synnytyssupistukset tuntuivat. En uskaltanut käydä kahteen viikkoon vessassa, joten en todellakaan halunnut myöskään ihan heti synnyttää uudelleen. Kokoon kursittujen limakalvojen tikit muistuttivat myös olemmassaolostaan.

Ensin ajattelin, ettei tästä rakkaudesta riittäisi jaettavaksi muille. Mietin edelleenkin, voisinko rakastaa toista lasta yhtä paljon. Ensimmäiset puoli vuotta menivät jonkinlaisessa vauvasumussa yöimetysten ja kantoliinavärikoodien parissa, mutta sen helpottaessa ajatus toisesta lapsesta alkoi kyteä. En raaskinutkaan laittaa (kassikaupalla kertyneitä) vauvanvaatteita pois. Oikeastaan newborn-kokoista unipussiakin saattaisi tarvita vielä. Samoin rintapumppua. Ja imetystyynyä. Ja raskausajan vitamiineja. Ja sitteriä. Ja leikkimattoa...

Avomieheni nosti vauva-asian pöydälle. Hän halusi toista lasta jopa minua enemmän. Tammikuussa ehkäisy jätettiin pois. Silloin myös tulivat ensimmäiset kuukautiset. Maaliskuussa, kun toisia kuukautisia ei näkynyt eikä kuulunut, tein negatiivisen raskaustestin. Ja sitten tulivat kuukautisetkin.

Viime viikolla minulla oli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että saattaisin ovuloida. Vatsa oli kipeä toiselta puolen, teki mieli seksiä, vuodosta tuli kirkasta ja runsasta.
Tosin, nyt on monta päivää ollut menkkamaista vatsakipua, joten tuskinpa olen raskaana. Koetan muutenkin olla herättelemättä asian suhteen sen suurempia toivoja vielä, sillä imetän edelleen.
Edelleen öisin heräilevä lapsi, jolla on pahanlaatuinen eroahdistus päällä, rajoittaa hieman vauvanyrittämistä jo sinällään, että aikaa, mielenkiintoa tai fiilistä seksille ei todellakaan ole joka päivä.

Entä te? Kuinka kauan teillä on yritystä takana? Entä onko teillä lapsia entuudestaan?